Jotain mulle nyt lopulta!

Tilla-vintiön karkukakkukahvit on nyt lopulta nautittu. Tuli kaikenlaista sairastelua ja erisorttista menemistä, joten tilaisuus ei ihan välittömästi toteutunut. Kakku oli luvatusti tyylitellyn luun muotoinen ja koristeltu hirvikärpäsen koteloita muistuttavilla pipanoilla. Vihreitä strösseleitä oli myös kermapinnalla kuvaamassa suon metsäpaikkoja ja sekalaista sydämenkuva- ja kukkasilppua löytämisen riemun symbolina. Sisällä oli ronskisti kermaa, appelsiinimarmeladia ja omatekoista karpalohilloa. Aika hyvää, vaikka itse sanonkin - mutta niin sanoivat vieraatkin.

Kakun muoto ja muu toteutus heitti minut äkkiä yli 45 vuoden taakse: sehän oli ilmetty “Korvenpään kimpale”! Korvenpään kimpaleiksi kutsuttiin täytekakkuja, joita tein lapsena isäni kanssa. Muoto ei ollut kovin hienostunut: äiti paistoi pohjan isolla leivinuuniin mahtuvalla pellillä ja leikkasi sen kolmeen osaan. Luultavasti ei ollut olemassa tarpeeksi isoa pyöreää kakkuvuokaa eikä ehkä kakkuvatiakaan - ei ainakaan meidän huushollissa.

Kostutus, täyttö ja koristelu oli minun ja isän juttu, mitä oikeastaan ihmettelen, sillä äiti ei erityisesti pitänyt kakkutyylistämme. Hänen ihannekakkunsa on nykyään ainakin mansikka-kermakakku, jossa on aivan tuore kostuttamaton pohja. Meistä taas ei täytekakku voinut liian kostea ollakaan. Kostukkeeksi isä sekoitti kotitekoista mehua, vettä ja lirauksen Vinettoa, Patras Muscatelia tai Karjala-viiniä - muita alkoholeja en lapsena tiennyt olevankaan - ja läträsi pohjat niin että varmasti riitti. Täytteeksi pantiin mansikka- tai omenahilloa, jota oli kellarista haettu kulhoihin, ja tietysti kermavaahtoa. Riittävästi näitäkin.

Koko neliskanttinen komeus peitettiin kermavaahdolla ja koristeltiin, mikä jäi enimmäkseen minun taiteellisen näkemykseni varaan. Vaikkei meillä ollut juuri mitään moderneja keittiökapistuksia, oli kuitenkin muovinen pursotin, johon voi vaihtaa erilaisia kärkiä. Kiusallisesti vain muovisesta männästä oli revennyt reuna, ja sen saaminen pursottimen sisään vaati näperöimistä. Yleensä kun sai sen tunkaistua paikalleen, melkoinen osa kermasta purskahti jo ulos ja ihan väärään paikkaan. 

Oli myös punaista ja keltaista elintarvikeväriä, jolla voi värjätä kermavaahdon. Väriputkilot riittivät vuosikausia. Punaisten ja keltaisten kermalenkuroiden lisäksi koristeena oli yleensä suklaasta veistettyjä lastuja, ja  jostain kaupan kakusta tullut pulloharjamainen joulukuusi. Jos olisin silloin lapsena nähnyt kaikkia niitä kaupasta saatavia ihanuuksia, joita nykyään voi koristeena käyttää, olisin varmaan mennyt tajuttomaksi.

Parasta oli, että kakunteon jälkeen sain syödä lopun suklaan, kerman ja hillonrippeet, ja isä joi tähteeksi jääneen kostukkeen. Viiniä hän ei  enempää ottanut, sillä kakunteko tapahtui yleensä keskellä päivää, eikä siihen aikaan päivisin mitään otettu, hyvin harvoin muulloinkaan.  

Kimpaleita tehtiin Korvenpään tilalla suhteellisen harvoin, jouluksi, pääsiäiseksi ja yleensä juhlapyhiksi, mutta kyllä ne jättivät lähtemättömän jäljen ja käsityksen siitä, millainen täytekakun kuuluu olla. Pidän silkkana ilkeilynä kakkuja, joissa on nuukasti täytettä - jos ei raaski laittaa tarpeeksi, niin jättäköön tekemättä. Kreemit ja tekokermat katson henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, mutta mousset menettelevät. Enkä voi ymmärtää sitä lausetta, jolla ihmiset tuntuvat kehuvan kakkua: “Ei ol liia makkia!” Mitä tarkoittaa “liian makea”? Absurdi sanapari!

Ei sitä kyllä ole minun kakuistani kukaan koskaan käyttänytkään.

Yhtään en ymmärrä ihmisiä, jotka asiakseen etsiytyvät epämukavuusalueelleen kokeilemaan rajojaan ja saavat siitä jotain nautintoa. Pikkukoira Tilla, 8 kk ja 30 kg, nimittäin vei meidät siihen malliin epämukavuusalueelle, että hyvä, kun järjissämme pysyttiin.

Kääntyessäni sunnuntai-iltapäivällä Helsingistä nelostielle rattoisan maailmanparannusviikonlopun jälkeen soitti isäntä ja ilmoitti, että koirat ovat olleet karkuteillä aamusta alkaen. Oli käynyt lumikengillä etsimässä, seurannut jälkiä kolmen kilometrin päähän ja hukannut jäljet tiheään kuusikkoon. Ihmetteli, että niin kauas olivat lähteneet ja niin suoraviivaisesti, arveli, että joku oli ehkä jahdannut. Minkään pedon jälkiä ei kuitenkaan ollut nähtävissä. Löytöeläinpalveluun ilmoitettiin, samoin poliisille, joka sitten iltaseitsemältä pidättikin ilmeisesti jo kotimatkalla olevan Sennin maantieltä kilometrin päässä kotoa.

Mutta pikkukoira jäi metsään, mikä tuntui kovin kolkolta. Laadin karkurit-sivustolle katoamisilmoituksen ja purin mieltäni fäsärissä. Kelvottomasti nukutun yön jälkeen minua odotti netissä uskomaton myötätunnon aalto. Parasta oli, että samasta kunnasta löytyi koiramies, joka lupasi tulla koiransa kanssa Tillaa etsimään. Olisi tullut yksi naisihminenkin Helsingistä asti, mutta toppuuttelin, josko kuitenkin paikallisin voimin pärjättäisiin.  Sanottakoon meikäläisen mummopiireissä mitä tahansa netistä ja kännyköistä, ilman niitä saattaisi elukka olla metsässä vieläkin.

Koiramies oli nähnyt tiedon vasta maanantaina, joten pääsi hätiin tiistaiaamuna. Maanantain olimme isännän kanssa talsineet hangessa pitkin suota ja kuusikkoa yrittäen bongata tutkimattomia jälkijonoja. Tiistaina spinone Aku sitten havaitsi jotain, hiiviskeli lähemmäs, seisoi - ja koiramies mietti, mikähän peto siellä mahtaa olla. “Likainen jääkarhuhan sieltä kuusen alta sitten ryntäsi.” Tilla oli vastoin oletustamme erittäin hengissä eikä edes huonossa kunnossakaan, vaan kirmasi poikki suon ja järven useamman kilometrin matkan ja häivytti taas jälkensä kuusitiheikköön. Periaatteessa siirtymä oli kotiin päin, mutta ei aivan kohdalle, vaan lähinaapurien (2 km linnuntietä meiltä) maisemiin. Seurasimme jalkaisin jälkiä kuvitellen saavuttavamme karkulaisen, mutta eipä hän meitä odotellut…

Koiramies hiihti kuusimetsän ympäri, jotta nähtäisiin, että koiruus todella oli edelleen siellä, ja veimme houkuttimeksi likaisen matonpätkän ja hiukan ruokaa. Oli kurjaa jättää eläin kolmanneksi yöksi metsään, mutta olihan tuo ollut lohdullisen reipas päivällä paetessaan.

Keskiviikkoaamuna sonnustauduimme jälleen koirajahtiin. Naapuri, jonka yksi meriitti muuten on hirvikärpästutkijan apulainen, lupasi hiihtää ladun ja tarkistaa, ettei koira ole häipynyt, ja minä lähdin katsomaan, olisiko koira matonpätkällä odottamassa niin kuin ohjeiden mukaan olisi pitänyt. No ei mennyt niin kuin Strömsössä - enkä sitä edes kuvitellutkaan. Minun elukkani, lapseni, mieheni eivätkä mitkään muutkaan koskaan toimi ohjekirjojen mukaan. Sen sijaan soitti  järven rantaan ehtinyt naapuri, oikea Ihana Nainen Rannalta, että se koira on nyt tuolla keskellä järveä! Sanoin kiireesti, että katsoisi, mitä koira tekee, kun puhallan pilliin, lähteekö pois vai takaisin päin.

Takaisin päinhän se lähti, laukalla ja ulvoen. Arvelin, ettei ole tainnut veijari villiintyä, kyllä ikävää ulvova koira on selvästi kotimatkalla. Läksimme isännän kanssa hiukan eri reittejä rantaa kohti, puhaltelin pilliin ja naapuri raportoi koiran ehtineen jo metsään. Ilmeisesti ohitimme toisemme varsin läheltä, mutta eihän spinone pilliä enää sitten kuule, kun se haistaa jotakin…

Naapuri hiihteli pihaansa ja soitti taas. “Se on kuule nyt täällä meijän pihalla, nuuskii teijän autoa!” Voi sitä riemua! Äkkiä puhelinkomento isännälle painua pikimmiten auton luo. Naapuri ei arvannut koiralle näyttäytyä. Isäntä meni ja jutteli Tillalle niitä näitä, ei mennyt kohti, ja Tilla hieman mietti, mutta sitten lähestyi varovasti ja lopulta ryntäsi syliin.

Kun itse pääsin lopulta pihaan,  autossa tärisi maailman likaisin, lumisin ja takkuisin koira. Hiukan oli tassuissa naarmuja, ja kuonon päältä olivat karvat ilmeisesti jossain kaivutöissä lähteneet, mutta muuten otus vaikutti olevan kunnossa.

Loppupäivä menikin sitten koirilta ja isännältä nukkuessa ja minulta ilmoitellessa eri tahoille, että koira oli löytynyt ja kaikki hyvin. Illalla siirryttiin kuningaskuntaan - jotenkin ei houkutellut päästää koiria maaseutumaisemissa iltapissille, vaikka ehkä karkureissut eivät juuri silllä hetkellä olisi houkutelleetkaan.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että käy kyllä hengen ja ruumiin päälle, kun vauvakoira joutuu häviksiin. Sekin tuli todettua, että koiraväen ja muun ystäväjoukon tuki on todella mahtavaa. Myös metsä- ja suo-ojituksen saatanallinen turmiollisuus kirkastui - suo, jolla rämmimme, on toisesta päästään kansallispuistoa, mutta toisesta ojitettua - ja aivan pirullisen tiheään. Siksi siis rämmittiin jalkaisin, suksista ja lumikengistä ei ojanylityksissä tai kuusitiheiköissä ole erityistä iloa.

Myös tuntuu, että käsitys koirien villiintymisestä heti ensimmäisenä karkupäivänä on hiukan liioiteltu. Mahdollisesti joku äreä hirvikoira tai räyhäkkä terrieri villiintyy välittömästi, mutta ei ihmisystävällinen spinonenlötkö, jolla on geeneissään vuosisatainen muisto häiriöttömästä löhöilystä palatsien lattioilla.

Nyt pitäisi vielä istua alas ja ruokota turjake, jolta pahimmoilleen irtoaa pentukarva. Metsäretkellä irtokarvat vanuttuivat ja keräsivät kuusenhavuja, jäkälää ja muuta irrallista, olipa muutaman kerran kai ojaankin pudottu. Seuraava virallinen juttu on sitten  kakkukahvit niille, jotka maantieteellisesti pystyvät tilaisuuteen osallistumaan. Kakku tulee olemaan tyylitellyn luun muotoinen ja koristeltu hirvikärpäsen koteloiden jäljitelmillä!

Oikeasti ei herätä - kunhan teki mieli ratsastaa klassikkomukaelmalla. Eräänlaista epätoivoa kylläkin, erityisesti, kun muu koira on valkoinen, mikä sinänsä on järjetön väri koiralle. Toki on valkoisia autoja, jopa traktoreita, kumisaappaaita ja nahkasohvia lapsiperheillä, joten luonnostaan valkoinen koira ei kai ole hulluimmasta päästä. Onhan elukka sentään helppo havaita karkumatkallaan tai muutenkin maastosta - paitsi talvella.

Jos on pakko nimetä jokin lievästi negatiivinen asia uljaasta mannermaisesta kanakoirasta, vastaus olisi “törkyinen turpavärkki” - sana “kuono” tuntuu spinonen tapauksessa kaunistelulta. Partaa on sivuilla ja leuan alla tuhdisti, ja uloke työnnetään aikailematta kaikkeen vastaantulevaan: veteen, kuraan, lehti- ja sontakasoihin, sammaleeseen, mätiin sieniin  - mihin tahansa - ja kaikesta aineistosta jää näytteet karvoitukseen. Ripeät metsälenkit myös tuovat kuolaa suupieliin, joista se poistetaan reippaalla ravistuksella. Mällejä löytyy paitsi vieraiden olkapäiltä myös parin metrin korkeudelta seinistä.

Pahempiakin kuolaajia toki koiramaailmassa on, mutta talon hurtat ovat kyllä tienanneet lempinimensä Tilla Törkypallo ja Leidi Limalinko, Kuola Lumppuriakin on käytetty. Onneksi Tillan yksi meriitti on sentään  (toivottavasti) jäänyt historiaan: läheisen paikannimen Vällyhoilo innoittama Mattoruilu ei ole iskenyt enää viikkoihin. Pahemminkin on perheessä koiria nimitelty. Senniä edeltänyt sekakoira Jokke sai tyttäreltä nimen Persenuuhu… Ei liene tavatonta eikä vaarallista, sillä naapurin nuori metsämies kertoi, että useimpien hirvikoirien nimi on sama kuin sotien jälkeen hevosten: Perkele!

Uutena pennunomistajana olen opiskellut ahkerasti erilaisia opaskirjoja, ja yhdestä löytyi suositus pestä koira aina, kun se on likainen. Ei varmaan ollut spinonea kirjoittajalla. Tilla kirmaa monta kertaa päivässä metsälenkkien lisäksi isolle metsäiselle pihalle ja palaa enemmän tai vähemmän maastonäytteitä mukanaan. En takuulla ala pesemään otusta “aina kun se on likainen” - nahkahan siltä kuivuisi. Leukaperät ja käpälät yritän suihkutella päivittäin, mutta eipä niitä enää enää valkoisiksi saa. Saavatkohan muut…? Jos, niin millä? Vaaleahiuksisille tarkoitetulla sampoolla? Kloritella?

Noin yleisesti koira on erinomainen kapine ihmiselle, joka ei ole sairaalloisen innostunut siivouksesta. Huushollista ei nimittäin erota, onko imuroitu tai lattioita pesty tänä aamuna vai kuukausi sitten, joten on aivan turhaa hyökätä rätti ojossa joka läähmäisyn perään. Selkäsi kun käännät, siinä on uusi. Pelkkä nukkuva märkä koira - suhteellisen puhdaskin - jättää laminaattilattiaan erittäin epäilyttävän läikän.

On tietysti olemassa käsite “oma paikka”, jossa koirat pysyttelevät enemmän tai vähemmän. On myös ihmisiä, joiden koirat saavat oleskella vain osassa asuntoa. Ei toimi meillä, ei ole edes yritetty - onhan tämä niidenkin koti! Kaikkien huoneiden ovet ovat pääsääntöisesti auki, ja hukat saavat levittää kuraa ja karvoja miten tahtovat. Logiikkamme on, että kerros ei kasva niin tuhdiksi, kun pinta-alaa on enemmän. Pätee myös lastenlapsiin ja heidän lelukertymiinsä.

Nukumme ilmeisesti biologisessa mielessä suden pesässä. Ainakin aamuun mennessä ovat lauman muut jäsenet ryhmittyneet alfaparin makuuksen vierelle. Saa olla tarkkana, jos sattuu pimeässä lähtemään vaikka vessaan, ettei ole karvaelukka jalan alla. Ilmiö alkoi siitä, kun emme määritelleet pentukoiralle makuupaikkaa, vaan annoimme hänen itse valita, niin kuin ohjeissa sanottiin. Tilla vain ei ole valinnut sitä vieläkään, vaan romahduttaa luunsa kovalla kolauksella milloin mihinkin - toki loppuyöstä aina johonkin osaan makuuhuonetta. Aikaisemmin omalla paikallaan nukkunut Senni liittyy yleensä seuraan: eihän ihmisten seurassa nukkuminen nyt saa olla pikkuotuksen etuoikeus!

Aamuisin sitten saamme seurata ns. aamunujua, äänetöntä toisen korvien ja tassujen näykkimistä ja yleistä hypähtelyä, joka muistuttaa merimiespainia. Olen aina pitänyt luonto-ohjelmista - nyt sellaista saa katsella heti aamusta suoraan sängystä. Kyllä kannatti ottaa koira - ja varsinkin toinen!

Otsikon tieto ei ole varsinaisesti uutinen: joku koira on asunut meillä jo 20 vuotta. Otsikko on lisäksi virheellinen: meillä asuu kaksi koiraa, ja siinä piileekin jutun juju. Tämä uudempi näistä koirista on nimittäin elämäni ensimmäinen pentukoira, siis olio, jota en kyllä olisi uskonut meille koskaan ilmestyvän.

Koirahistoriani ei ole kovin hohdokas, sillä ensimmäiset 20 vuotta elämästäni pelkäsin lähestulkoon kuollakseni mokomia meluisia eläimiä, joiden käyttäytymistä ja viestintää en mitenkään tajunnut. Sitten jossain vaiheessa muuan hoitokoira muutti näkemykseni kohtalokkaasti, ja ensimmäinen uuden kodin tarvitseva karvakuono tuli taloon. Aikuinen welsh corgi -herrasmies siis, lattiat sotkeva ja kengät syövä penikka ei tuntunut hyvältä idealta. Seuraavakin oli jo tuholaisvaiheen ohittanut, vaikka olikin vasta 7 kuukautta. Herrasmiestä tästä rotikan ja pystykorvan ja ties minkä yhdistelmästä ei varsinaisesti tullut, mutta toimitti hän kuitenkin koiranvirkaa kelvollisesti 12 vuotta.

Sitten tuli spinone Senni, 5 vuotta. Jos tämä olisi näytelmä tai filmi, nyt alkaisi taustalla soida “She’s a lady”. Teräväluontoisten ja -korvaisten koiramiesten jälkeen tämä italialainen seisova ja noutava luppakorva ällistytti meidät täysin. Niin rauhallinen, niin tottelevainen, niin peloton, mutta täysin vailla aggressiivisuutta. Ei juuri haukkunut vieraita eikä liehakoinut, käväisi vain nuuhkaisemassa ja käänsi selkänsä, mikä tuntui joitakin melkein loukkaavan. Kuulemma oli kysytty jo koiran ollessa vuoden ikäinen, kuinka vanha tuo ollenkaan on… Metsässä kyllä lähti laukkaan eikä tullut takaisin, ennen kuin oli seisonut ja ajanut ylös kaikki lähistön kanalinnut. Meistähän ei ollut oikeaoppisiksi ohjaajiksi, kun ei ollut asettakaan eikä ehditty mittään sanoa, kun toinen oli jo mennyt. Nykyään jo useimmiten keretään karjaista takaisin…

Kaverikoira oli ajatuksissa, kun alkoi Sennille ikää kertyä, ja oli tuoreessa muistissa se edellinen elukan pikainen poismeno, ja tietysti taas kodinvaihtajia katseltiin. Sitten tuli “Harvoin tarjolla -tilanne. Spinone ei ole mikään yleinen rotu Suomessa, enkä tiedä, montako pentuetta vuosittain syntyy, voi olla, ettei joka vuosi ensimmäistäkään. Mutta nyt pullautti Sennin sisko Saimi yhdeksän penikkaa, joista kaksi neitokaista oli siinä määrin pitkäkarvaisia, ettei näyttely- ja jalostusura tule välttämättä kysymykseen. Se toinen asuu nyt sitten meillä.

Tilla Tipa-Tillukka Tillandsia, oikealta nimeltään Riekkorinteen Tilsa, makoilee nyt työhuoneeni matolla tätinsä Sennin vieressä reilun 5 kk:n korkeassa iässä. Makoilee siis matolla - ensimmäistäkään mattoa en poistanut lattialta pennun takia, tosin pari olen joutunut pesemään. Yhtään kenkää ei ole ole syöty, sukanneule kylläkin levitetty pitkin lattiaa ja joitakin koriste-esineitä yritetty järsiä. Kieltosana “EI” ymmärrettiin välittömästi, kynnet saa leikata, turkin harjata, hampaita katsella ja korvia kaivella mielin määrin. Luokse tullaan, tarpeille mennään ulos, pannan laiton ajaksi istutaan, hihnassa ei vedetä, ruoka odotetaan - useimmiten. Vielä kun menisi päähän, että aidan läpi ei kuulu mennä naapurin kompostia kaivamaan.

En alkuunkaan väitä, että olisimme osanneet otuksen kasvattaa. Se nyt vaan on niin leidi kuten Sennikin.

Televisiossa päättyi juuri englantilainen sarja “Puutarhaetsivät”, jossa kaksi täti-ihmistä kunnosti puutarhoja ja samalla ratkaisi kukkapenkkien välistä löytyneen ruumiin arvoituksen. Juoni oli yleensä naiivi ja akat melko ärsyttäviä, mutta ne puutarhat! Sarjaa fanittivat monet viherpeukaloiset.

Onneksi sarja loppui sopivasti keväällä, että pääsimme kaikki omaan puutarhaamme lohduttautumaan. Itse olen varsinainen puutarhaetsivä, sillä kun syksyllä  muutimme tänne, olivat useimmat kasvit jo lakastuneet, ja nyt onkin mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea maasta nousee. Osan tunnistan kuten esimerkiksi sipulikasvit, mutta paljon on sellaisia, joita en toistaiseksi tunne edes ulkonäöltä, saati että tietäisin niiden nimen.

Puutarhojen yleislinjat ovat talvisilla kävelyretkillä tulleet tutuiksi. Tien toisella puolella tontit ovat isoja, ilmeisesti sodanjälkeistä perua, jolloin jokaisella piti olla oma perunamaa ja marjapensaita. Niitä on paljon vieläkin. Tämä meidän harjunpuoleinen tienvieri taas on rakennettu 60-luvulla eikä peruna- ja kasvimaita juuri ole, vaikka tontit ovat yhä suuria. Liekö selitys siinä, että alue kulki aikanaan nimella “rikkaitten rinne” - porukat olivat sen verran hyväpalkkaisissa ja kiireisissä hommissa, että potaatit ostettiin. Nykyrikkaiden olinpaikkaa en tiedä - meillä ei kumminkaan asu ainuttakaan. Naapuruston eläkeläisten ja lapsiperheiden rikkaudesta on paha sanoa mitään. 

Lähes kaikki pihat ja puutarhat ovat siistejä ja hoidettuja. Kaikilla on kuusi- tai orapihlaja-aita, yleensä molemmat. Niin meilläkin, kuusta kahdella sivulla ja orapihlajaa kahdella muulla. Orapihlaja on kauhea kasvi pirullisine piikkeineen, vaan alapas hävittää sitä. Väittävät, ettei sitä saisi viedä edes puutarhajätteen vastaanottopisteeseen, koska ne piikit eivät maadu ikinä. Aita saa siis kasvaa - on vain muistettava leikata liiat ennen kuin ne muuttuvat puumaisiksi.

Toinen tympeä suosikkikasvi on vuorenkilpi. Minusta se on aina ollut jotenkin mölö, mutta täällä sitä on jokaisella ja tietysti meilläkin. Toisaalta naapurustossa on muutama vuorenkilven peittämä maakellari, jotka näyttävät oikeastaan aika hienoilta. Vuorenkilvetkin saavat siis olla pihallamme edelleen, koska ne aivan ilmeisesti kuuluvat tämän tyyppisen ja ikäisen talon pihaan.

Silmiinpistävä ja erikoinen piirre täkäisillä pihoilla on metsäisyys. Koko tontti saattaa olla hoidettu ja hallinnassa, mutta joku nurkka on selvää metsää, jopa ryteikköä. Muutenkin pihoilla on todella vanhoja isoja puita, joita tosin monet ovat nyt tänä keväänä kaadelleet. Meilläkin on puoli tonttia nurmikkoa ja toinen puoli selvää männikköä sammaleineen ja puolukanvarpuineen, mikä sopii tämmöiselle metsissä kasvaneelle vallan hyvin. Olen ehdotellut isännälle, että rakentaisimme sinne laavun, mutta toistaiseksi kannatus on ollut heikkoa.

Kasvimaata ei ole ollenkaan, mutta luumupuu on, kaksi omenapuuta, tunnistamaton herukan näköinen ja 11 karviaispensasta. Istutin rinteeseen kuusi mustaherukan tainta - saahan nähdä, viihtyvätkö. Syksyllä roudasin entiseltä pihalta  hevoskastanjan taimen, joka oli lounaissuomalaisella savikolla taistellut hengestään jo pitkään kasvamatta pituutta mitenkään merkittävästi. Lumisesta pakkastalvesta näkyy ainakin selvinneen.

Varsinainen yllätys oli, että syksyllä tunnistamatta jäänyt liki lehdetön puu tontin nurkalla paljastui tuomeksi, joita en ole täällä  nähnyt. Lisäksi sen juurelta löytyi läiskä valkovuokkoja, jotka eivät myöskään ole näillä main kovin yleisiä. Jonkun on täytynyt ne asiakseen istuttaa, tuomi ainakin kokonsa puolesta on karjalaisen rakentajan peruja.

Kun vielä portilla kasvaa pyhä pihlaja ja männikössä kieloja, alkaa olla kasvien osalta sielunmaisema kohdallaan. Kukkapenkkien tuntemattomat suuruudet ovat sitten ylimääräistä hyvää. Rikkaruohoja odotan huolestuneena, mutta yhtään ohdaketta en ole nähnyt. Enkä nokkosta. Muutama vuohenputki kyllä yrittelee, mutta ne minä nitistän! Tällä tontilla aion voittaa, vaikka edellisellä kävikin kehnommin…

Olen aina ollut musiikin suhteen jotenkin vammainen. Kuuntelen kyllä kaikenlaista, mutta en kovin intohimoisesti mitään. Artistien ja kappaleiden nimet eivät jää mieleen, en osaa nimetä sävelkudoksesta instrumentteja enkä välttämättä pysty sanomaan kahdesta kilahduksesta tai jonkun laulamasta sävelestä, kumpi on korkeampi. Kykenen kyllä liikkumaan musiikin tahdissa ja laulamaan lähes nuotilleen, mutta muuten koko ala on jäänyt pimeäksi. Varsinkin musiikin teoria vihelsi korkealta yli.

Mieltäni on ankarasti kaivellut, kun en osaa soittaa mitään. Instrumentteja on kyllä ollut ulottuvilla, sillä sekä veljeni että molemmat lapseni kävivät musiikkiopiston, veli mokoma vielä armeijankin soitto-oppilaana. Perimätieto vielä kertoo, että suvussa on ollut kanttoreitakin pilvin pimein.

Muuttokuormasta tuli syksyllä päivänvaloon ties missä kerrostumissa maannut 80-luvun Casio-sähköurku, ja tein pelottavan ja kunnianhimoisen päätöksen opetella soittamaan kyseistä kapistusta, kun paikallinen kansalaisopisto tarjosi opetusta ja kun kukaan minua ei täällä tuntenut.

Päämäärä ei ollut kovin korkealla. Halusin vain saada selville, mitä ihmettä kosketinsoittajat tekevät vasemmalla kädellään. Oikealla osasin minäkin tökkiä koskettimista melodian nuotteja tiukasti tuijottaen. Ajattelin, että jos vaikka oppisin soittamaan Ukko Nooan kahdella kädellä - olisipa se mahtavaa.

Niin minä opin, niin myös Maijan karitsan ja hämähäkin ja monta muuta harjoitusviisua. Jäin koukkuun kuin taimen Tainionvirralla. Olin innoissani ja kilkuttelin läksyjäni tunnollisesti, välillä tuppasi itseäkin huvittamaan, kuinka tohkeissaan voi olla niin mitättömästä osaamisesta. Mutta minkä vanhana oppii, sitä ei ole nuorena taitanut, ja siitä on syytä olla iloinen.

Lisäksi päättelin, että soiton opettelun on pakko olla hyväksi ikääntyville aivoille siinä missä tyhjänpäiväisten ristisanojenkin. “Istan kaimoja - Teat” - tosi hyödyllinen tieto! En ole koskaan jaksanut opetella ristikontekijöiden ajatusmaailmaa. Uusi soittokappale on aina uusi ja ihmeellinen, ja sen opettelu ja oppiminen vääntää endorfiinihanat tappiin. Olen syvästi tietoinen, että osaamiseni määrä on mitätön eikä varmasti taivaisiin koskaan kohoa, mutta se ilahduttaa minua aivan siivottomasti.

Paikallinen opettajakin on mielettömän ystävällinen ja kannustava - yksikin mulkaisu tai moite, niin olisin paennut kättelyssä. Musiikinopettajat ja kuoronjohtajat taitavat olla tuollaisia, entisen kotiseudun ilmeikäs ja innostava kuoromies voisi olla tämän täkäläisen nuorempi veli. Hän vain ei opettanut sähköurkujen soittoa, ja toisaalta sanottiin hänen kasvoillaan jossain kuoroharjoituksissa käyvän niin tuskaisa ilme, että sitä oli vaikea katsoa…

Parasta oli, kun opettajani pienestä yllytyksestä kirjoitti nuottikirjaani terveiset miehelleni: “Vaimosi soittaa niin hyvin, että hän ansaitsee paremmat urut.” Ja allekirjoitus perään. Vielä ei ole urkuja näkynyt, mutta luvattu on. Eikä niillä kiirettä ole, niitä noin kymmentä osaamaani kappaletta voi hyvin pimputella tuolla vanhuksellakin.

Mutta ne kymmenen ovat OIKEITA lauluja, semmoisia kuin “Blowin’ in the wind” ja “Red River valley” eivätkä enää mitään hämähämähäkkejä. Niitä voi laulaa, ja minulla onkin nyt yhden ystävän kanssa suunnitelmissa pitää kahden naisen yksityiskonsertti ihan kahdestaan: minä soitan ja molemmat laulaa!

Meille tulee rattoisa vanhuus, kunhan opettelen loputkin maailman c-duurilaulut soinnuiltaan yksinkertaisina versioina, ja jos loppuvat, otan mukaan myös sellaiset, joissa on se yksi ylennys tai alennus - en nyt muista nimeä. Tavoitteita pitää ihmisellä olla!

Olipa raaka show tämä TV-kakkosen työpahoinvointikeskustelu. Välillä oli nousta hiukset pystyyn tämmöiseltä, joka sentään vielä muistaa 60- ja 70-luvun hippiaikojen rauhan ja rakkauden julistukset, poliittisista utopioista puhumattakaan. Vaikka silloin  osa porukasta lipesikin tolkuttomaan ja perusteettomaan  neuvostoihailuun, yleinen näkymys kuitenkin oli, että työntekijätkin olivat ihmisiä eivätkä pelkkiä kustannuseriä.

Keskustelussa kumpikin osapuoli esitti omat tutkimuksensa, joissa prosentit olivat päinvastoin. Mitä sellaisesta pitäisi ajatella? Onko epäviihtyvyyttä vai ei? Kiusataanko vai ei? Moista ohipuhumista en muista nähneeni aikoihin. Aina toki poliitikot jaanaavat omaa yhtä totuuttaan, mutta nämä eivät olleet poliitikkoja, vaan järjestöihmisiä ja muita kentällä oikeasti toimivia. Miten heidän todellisuutensa voi olla näin kahtia jakautunut?

Pakkaa sekoitti vielä piristävästi tummaihoinen kassapoika, joka tuntui rakastavan työtään ja olevan siitä hurjan onnellinen ja ylpeä. Pahoja päiviä ei ole, ja jos on, niin hän yrittää tehdä seuraavana päivänä paremmin, koska työ on hänelle kunnia-asia - ei minkäänlaista kritiikkiä työnantajan suuntaan. Mukana oleva psykoterapeuttihemmo häkeltyi tosissaan ja tuli mutisseeksi jotain siihen suuntaan, että jonkun henkilöhistoria on sellainen, että hän voi viihtyä helvetillisissä oloissakin. Vahinko, ettei kassapojan kielitaito ilmeisestikään riittänyt mutinan kommentoimiseen.

Tottahan se hämmentää, jos puoli porukkaa on studiossa kertomassa, että työolot ovat sietämättömät, ja toinen puoli väittämässä, että eivät ole, ja sitten yksi äityy hehkuttamaan, miten ihanaa työtä hän tekee. Edes riistäjäpuoli ei ilennyt ottaa iloa irti ulkomaalaistaustaisen veikon lausumasta, vaikka tuollaista puhetta kyllä kuuli suomalaisiltakin - silloin 60-luvulla.

Hyytävintä oli suhtautuminen downshiftaajaan eli kohtuullistajaan tai leppoistajaan, joka oli jättäytynyt pois töistä, kun oli todennut, ettei jaksa sitä. Tilapäisesti kuulemma oli hyväksyttävää hypätä oravanpyörästä, mutta kun yhteiskunta kerran on yksilön kouluttanut ja muuten huoltanut, niin yksilön kuuluu tehdä työtä täyspäiväisesti yhteiskunnan hyväksi.

Lääkärimies sanoi, että olisi moraalisesti väärin, jos hän vaikka tekisi vain puoli vuotta töitä ja toisen puolen laskettelisi. Minulle jäi epäselväksi, miksi ei saa pudottaa omaa elintasoaan, jos kerran omat rahat kuitenkin riittävät eikä yhteiskuntaa tarvitse huutaa apuun. Olin jo vähällä tuntea syyllisyyttä, kun olen nyt 30 vuotta räpistellyt kituvana yrittäjänä enkä ole kyennyt kovin kummoisia veroja yhteiskunnan hyväksi maksamaan. Plussapuolelle toki voin kirjata sen, etten ole ihmeitä yhteiskunnalta vaatinutkaan. Kahden lapsen päivähoitokulut ja koulukuljetukset ainakin olen säästänyt.

Mutta sitten yksi viisas riistäjäpuolen herra latasi varsinaisen uhkakuvan ja kysyi: “Mitä siitä seuraisi, jos suuret joukot ryhtyisivät vapaamatkustajiksi “leppoistamaan”? Palvelu palaisi 60-luvun tasolle!”

Isäntä oli pudota sohvalta, kun sinkosin ylös kiikkustuolista ja huusin: “Hyvä!” Jos todella päästäisiin tilaan, jossa nykyteknologia yhdistyisi entisaikojen kiireettömyyteen, olisin valmis könyämään downshiftaamisen nimissä barrikadeille koska tahansa.

Avainsanat: downshifting

Mistä näitä kotikutoisia humoristeja riittää? Aina jaksetaan joka foorumilla huutaa, miten naisen asema on Suomessa loistava, koska muualla on vielä pahempaa, mutta ei kyllä ole asemassa suurta kehumista, jos ei edes pääministeri ole turvassa julkiselta ulkonäköarvioinnilta.

Suomalaisen herrasmiehen tuntee siitä, ettei se julkisesti kommentoi arkisen näköisiä tuhteja akkoja. Sen sijaan hoikat, nuoret ja tyylikkäät ovat vapaata riistaa, jota saa arvioida parhaaseen yläastetyyliin. Hihkuminen, käsimerkit ja viheltely vain puuttuvat - useimmiten. Kohteen oletetaan vielä olevan imarreltu saamastaan huomiosta, vaikka se tulisi aivan käyttökelvottomalta taholta. Jos ei ole, on huumorintajuton. Jos taas pistää tolvanalle jauhot suuhun, voi olla varma, että jonkinlaista kostoa kyllä yritetään.

Nykyinen pääministerimme on minusta fiksumpi kuin edeltäjänsä vuosikymmeniin. Ei ole tarvinnut hävetä sen puheita tai käytöstä missään tilanteessa, se ei ole selitellyt eikä valehdellut. Eikä nytkään ottanut mitään kantaa saamiinsa “kehuihin”, vaikka varmasti ajatteli, että voi itku sun kanssas.

Miehet tietysti taas parkuvat, että naiset ovat mahdottomia, kun ei niille saa edes lausua kohteliaisuuksia. Ihan tiedoksi, että julkinen ulkonäköarviointi ei ole kohteliaisuus, vaan alitajuinen äijäpyrkimys mitätöidä nainen. Vartalokohteliaisuudet on sitäpaitsi paras lausua kahden kesken eikä kaikille silloinkaan.

Politiikassa miehet ovat pelkkiä puhuviä päitä: tumma puku on yhtä peittävä kuin musliminaisten kaavut. Kukaan ei pysty tekemään miehen vartalosta yhtä tyhjentävää kaarrearviota kuin naisen, mies on suojassa. Jos taas nainen pukeutuisi julkisuudessa niin peittävästi, ettei vartalonmuotoja voisi nähdä, moitittaisiin rumasta pukeutumisesta. Naisen siis edellytetään altistavan itsensä nähtäväksi ja arvioitavaksi, vaikka olisi yhteiskunnan huipulla aivan muista syistä kuin ulkonäkönsä takia.

Tätä taustaa vasten ymmärrän muslimien pukulogiikkaa. Voidaan tosiaan kysyä, miksi länsimaisen naisen pitää näyttää viehättävältä kaikkien miesten silmissä. Eikö riitä, että on kaunis omalle miehelleen? Kaapu olisi varmasti hyvin kätevä vaate kaikille meille vääränmuotoisille - kukaan ei näkisi, kuinka paljon on ylipainoa eikä tarvitsisi vetää valokuvissa mahaa sisään. Tosin liehuva kangas voisi olla epäkäytännöllinen esimerkiksi hiihtäessä tai puutarhatöissä.

Muuten en pidä islamia kovin kiehtovana oppina, mutta kaavun kyllä voisin ottaa. Vapaaehtoisesti siis - enkä minkään profeetan käskystä. Pakko on aina pahasta - oli se sitten pakko peittää tai pakko näyttää.

Avainsanat: kokovartalomininsteri

Taisin edellisessä kirjoituksessani asettaa puhelinpalvelut toimimattomien palvelujen ykköseksi. Olin väärässä: kyllä sähköntoimittajat pistävät  pahemmaksi.

Palaan taas sinne 60-luvulle, jolloin kovat talvet olivat tavallisia. Tuli lunta aivan siivottomasti, oli pakkasia, tuli leutoja jaksoja, jolloin lumet katkoivat puita, oli myrskyjä ja myllerryksiä. Vaan olikos päiviä ja viikkoja kestäviä sähkökatkoja? Ei ollut. Ei, vaikka koneet ja laitteet olivat alkeellisia ja korjaustöitä lähdettiin tekemään pääasiassa hangessa tarpomalla ja käsipelissä .

En haikaile menneisiin enkä kultaa muistojani, mutta silloin ei kerta kaikkiaan saanut olla niin, ettei sähköä tule. Yhtiöillä oli sen verran ukkoja leivissä, että poikkeustilanteet pystyttiin hoitamaan. Huuto oli hirveä, jos sähkö oli pois tuntia pitempään. Nykyään kaikki on mitoitettu ihanneolojen mukaan, ja jos jotain sattuu, kuluttaja saa selvitä parhaan kykynsä mukaan eikä se yhtiötä hetkauta.

Rautateillä on sama peli. Lunta ja pakkasta on Suomessa ollut takuuvarmasti aina - miten siitä nyt on tullut ongelma? Yksi syy on varmasti, että ostetaan berlusconilaisia hienohelmajunia, joista ei rakenteellisesti ole täkäläisissä oloissa mihinkään, mutta myös se, että kaikesta toiminnasta on “karsittu löysät pois”. En minä nimittelisi “löysiksi” niitä ylimääräisiä minuutteja, joita ennen oli aikatauluissa ja jotka mahdollistivat perillepääsyn lähes oikeaan aikaan, vaikka jotain matkalla sattuikin. Tai niitä miehiä, jotka lapioivat ja harjasivat lunta ja sulattelivat jarruja ja pystyivät hyvinkin äkkiä hoitamaan yllättävät ongelmat.

Nykylogiikka on joka alalla, että töissä ei pidetä sellaisia ihmisiä, joiden ei koko ajan tarvitse juosta selkä hiessä. Mistä ne pelastajat ja apuvoimat sitten otetaan, kun ei ole muita kuin niitä, joilla on jo normaalioloissa töitä enemmän kuin tarpeeksi?

Tämähän ei ole yhtiöiden murhe, vaan asiakkaan. Yhtiöiden murhe on sijoittajien voiton maksimointi. Rahaa pitää virrata omistajille mahdollisimman rotevasti, ja tähän pyritään kutistamalla panos mahdollisimman heiveröiseksi. Miminiporukalla, minimikalustolla ja maksimihinnalla haetaan hulppeinta tulosta. Työväki stressaantuu ja masentuu eläkkeelle, asiakkaat kiukuttelevat ja keksivät omia selviytymiskeinojaan, kun kerran on pakko.

Kyllähän tälläkin hetkellä sähköttömät lämmittävät rantasaunaa ja leivinuunia, ostavat kaupat tyhjiksi pattereista ja makkaratikuista ja vinttaavat vettä järvestä, mutta kuinka kauan kelvottomasti palvelevat yhtiöt uskaltavat luottaa siihen, että suomalaisten sisukkuus suuntautuu pelkästään eloonjäämistaisteluun?

Mitäs jos ottavat koivuhalon olalle ja tulevat lyömään puukon hallituksen puheenjohtajan tammipöytään ja vaativat palvelua, kun kerran siitä maksavatkin? Sanovat, että sopii muutamat osingot käyttää vaikka varajärjestelmien kehittämiseen tai lisäväen palkkaamiseen. Joutavat ne suursijoittajat rahojaan odottamaan siinä missä toiset sähköä - eikä se edes ole puoliksikaan niin epämukavaa.

Mikä lie barometri taas eilen julkaistiin ja tarjoiltiin mullistava tieto: suomalaiset kokevat, että palvelu noin yleisesti on vuodessa huonontunut. En tiedä, onko palvelu sinänsä huonontunut - siis jos jossain jotain palvelua vielä saa - mutta itsepalvelu on tullut joka puolelle ja palvelut hävinneet esimerkiksi syrjäkyliltä täysin.

Meikäläisen ikäinen vielä muistaa hassun 60-luvun, kun linja-autoissakin oli erikseen rahastaja. Siis tyylikkäästi meikattu naishenkilö terhakassa virkapuvussa kulki pitkin autoa ja myi 25 pennin lastenlipun  joka räkänokalle erikseen. Että silloin oli aikaa ja rahaa! Nykylapset eivät liene rahastajaa nähneetkään, pikavuorossakin kuljettaja myy liput, kun erillisen tädin istuttaminen bussin keulalla maksaa niin paljon.

Meiltä oli lähimpään kauppaan matkaa kaksi kilometriä, mutta kauppoja olikin sitten vierekkäin kolme, pankkeja kaksi ja lisäksi oli posti. Jopa täysin jumalattomaksi perämetsäksi laskettavassa seuraavassa kylässäkin  oli posti, yksi pankki ja kaksi kauppaa. Nykytiedon valossa ne eivät mitenkään voineet kannattaa, mutta palvelivatpa vain. Nyt ei niistä ainuttakaan ole jäljellä, eikä koko 10.000 asukkaan kunnassa ole kuin yksi posti, sekin tungettu Valintatalon nurkkaan kiireisen kassarouvan hoidettavaksi. Hän varmaan pyrkii palvelemaan parhaan kykynsä mukaan, toinen asia on, miten hyvää palvelua asiakkaat kokevat saavansa.

Useimmilla elämän alueilla ihmisen on tyydyttävä itsepalveluun kuin entisen rahattoman bordellivieraan. Kaikki hommat raha-asioista lääkäriajan varaamiseen on siirretty nettiin, ja mikäs siinä, jos osaa ja jos yhteydet toimivat. Netin takkuaminen keittää sapet äkkiä, koska silloin on turvauduttava puhelimeen eikä puhelimitse saa minkäänlaista palvelua.

Kun nyt viime vuonna muutin, jouduin soittelemaan erilaisia asioita, jotka eivät netissä hoituneet. Kävi ilmi, että jokaisella firmalla tai organisaatiolla on vain yksi ainokainen valtakunnallinen numero, josta sitten piruuntuneet ja alipalkatut ihmisraukat välittävät puhelun oikeksi olettamalleen taholle. Ja kaiken aikaa juoksee normaalia puheluhintaa rotevampi taksa.

Itsepalvelua pääsi puhelimessakin harjoittamaan: jos asiasi on tämä, paina yksi, jos asiasi on tuo, paina kaksi ja niin edelleen. Lopuksi neuvottiin, että netissä tämä kävisi kyllä nopeammin - mikä raivostuttaa aivan tulenpalavasti, jos asia juuri sattuu olemaan netin toimimattomuus.

Mistään numerosta ei nykyään saa heti vastausta, vaan mahdollisimman tympeä ääni selittää, miten kaikki asiakaspalvelijat ovat juuri nyt varattuna, mutta palvelevat hetken kuluttua. Olen varma, että siellä istuu vain yksi akka, joka hänkin neuloo tai juo kahvia ja soittaa nauhaa ivallinen virne naamalla. Tai sitten siellä neuloo tai kahvittelee rivi akkoja, ja yksi on nakitettu vastailemaan hiki hatussa.  Välillä pannaan soimaan umpihelvetillinen pimpatipampati-musiikki siinä toivossa, että soittaja luovuttaisi ja painuisi nettiin. Ja kaiken aikaa tietysti laskua pukkaa.

Pidänkin taivaan ihmeenä, että Suomessa myydään järjetön määrä puhelimia vuosittain, vaikka mitään asioita niillä ei pysty hoitamaan. Ilmeisesti niitä käytetään pelaamiseen, valokuvaukseen, musiikin kuunteluun, fäsäripäivityksiin ja kaverien kanssa lörpöttelyyn tylsien ajomatkojen aikana.

Jos ei harrasta näitä puuhia, pärjäisi varmaan ilman puhelinta. Tai pärjäisi hyvin yksinkertaisella kapulalla. Sellaisia vain ei tehdä - varsinaista “palvelua” jälleen!

Avainsanat: palvelu